Kävin katsomassa vuoden päätteeksi kaikkien aikojen parhaan elokuvan, Chantal Akermanin Jeanne Dielman, 23, quai du Commerce, 1080 Bruxelles vuodelta 1975. Elokuva on nyt ensimmäistä kertaa teatterilevityksessä Suomessa, josta kiitos kuuluu Elkelle, joka pyörittää Cinema Orionia. Oli myös ensimmäinen kerta itselle Orionin penkeillä sen jälkeen, kun arkisto muutti sieltä pois.
Ihmisiä on peloteltu Jeanne Dielmanin kokeellisuudella, pituudella, hitaudella, perunankuorimiskohtauksilla ja ties millä ja siksi itse jätin sen nuorukaisena väliin Sodankylässä joskus 90-luvun alussa. Pelottelu on turhaa.
Jeanne Dielmanin kerronta kulkee ehkä kävelyvauhtia, mutta sen rauhallinen tahti antaa katsojalle hyvää aikaa ajatella ja reflektoida elokuvan tapahtumia jo sitä katsellessa. Lisäksi kun ei olla jatkuvasti hyperbolassa, niin yksityiskohdat nousevat keskiöön.
Jeanne Dielman on hyvin elokuvallinen elokuva – mitä näemme ja kuulemme kertoo tarinan eikä dialogi – ja hyvä vertaus olisi vaikka moni Hitchcockin parhaista leffoista, joissa pienen ja arkisen asian meneminen jotenkin väärin aloittaa syöksykierteen.
Jeanne Dielmanin kokeellisuus ei ole mitään tajunnanvirtaa, vaan päin vastoin äärimmäistä realismia. Realismia niin, että asiat näytetään niinkuin ne ovat ja asiat mitä näytetään ovat osa elämää, mutta useimmiten jätetään pois elokuvasta ja realismia niin, että tarina joka kerrotaan voisi hyvin tapahtua naapurissasi. Myös elokuvan äänimaailma ja valaistus luovat tunnelman siitä, että olemme oikeasti asunnossa osoitteessa 23, quai du Commerce, 1080 Bruxelles.
Hauska yksityiskohta elokuvan vaikutuksesta – palattuani kotiin elokuvista huomasin seuraavani omaa iltapalan tekemistä ja rutiinejani kuin Chantal Akermanin tarkkailemana.